"Teeepsi tekee kohta maalin, Teepsi tekee kohta maalin."

  Mä en tiedä, mitä mä tein siellä lemuavassa jäähallissa. Tai tiedän mä. Mä olin siellä Johanneksen takia.

  Mun oikeella puolella istui joku kaljamahainen lätkäfaija, joka karjui ohjeita omalle pojalleen niinkuin se pikkukundi olis ollu ainoa vastakkaista joukkuetta vastaan.

  Mä katsoin vasemmalla ja mun sisällä läikähti. Johannes istui siinä, sen mullaruseka tukka valahti peittämään toista silmää. Se käänsi päätään vähän, ja sen petrolinsinivihreät silmät paljastui mulle. Johanneksen silmät olivat ihan jumalattoman uskomattomat.

  Mun oli pakko kääntää katse peliin, koska mä pelkäsin niiden silmien hypnotisoivan mut. Kun en muutakaan keksinyt, käänsin katseeni meidän Petterin peliin.

  Petter kai mokas, koska sekä Johannes että lätkäfaija karjui perkelettä. Kiitti Petter, mä ajattelin katkerana. Siinä meni mun ainokainen tilaisuus puhua Johannekselle. Mä vannoin hirttäväni Petterin, jos se ei pian korjais tilannetta.

  Mun ei tarvinnu hirttää sitä, koska hyvin pian se teki jotain todella uskomatonta, päätellen siitä miten Johannes, lätkäfaija ja muut ukot meidän riviltä hyppäs pystyyn ja karjui hulluna.

  Silloin mä avasin sanaisan arkkuni.

"Tunnetko sä jonkun noista?" mä kysyin ja viittasin kaukaloon.

Johannes nyökkäs. "Seiska on mun veli", se sanoi irrottamatta katsettaan pelistä. "Entä sä?"

Mä hoilasin mielessäni hallelujaa ja ääneen sanoin, että toi ykstoista on mun veli.

Johannes käänsi katseensa pelistä muhun ja hymyili. "Mä olen tainnut nähdä sut täällä ennenkin", se sanoi mulle kysyvästi.

"Mä olen puoliksi pakotettuna roikkunut täällä isän kanssa" kerroin ja mielessäni lisäsin, että viimeisen kuukauden mä olin ollut ihan vapaasta tahdostani täällä.

  Me katseltiin peliä ja mä tiirasin seiskaa. Sen selässä luki Nurmes. Johannes Nurmes, mä ynnäsin mielessäni Mä hymyilin itsekseni ja Johannes näki sen. Se kysyi multa, haluaisinko mä lähteä sen kanssa kahvioon pelin jälkeen. Mä mietin, miten saisin sanottua joo ilman että se pitäis mua ihan kajahtaneena. Lopulta mä tyydyin sanomaan sille: "Ei mulla taida parempaakaan tekemistä olla. Kyllä mä voisin" ja hymyilemään niin suloisesti kun osasin.

  Mä kiitin luojaa siitä että me istuttiin jäähallissa, koska siellä mun posket oli uutenkin punaiset, eikä se siis voinut havaita mun punastumistani.

"Mikä sun nimes on, Ruusunen?" Johannes kysyi. Ruusunen? No, ehkä mun posket oli ruusunpunaiset ja mun hiukset vaaleat niinkuin Disneyn Ruususella.

"Charlotta", mä sanoin.

"Mä olen Johannes."

  Mä värisin kylmästä. Johannes näki sen ja otti mut lähelleen. Sen hiukset tuoksui turpeelta, ja kaula partavedeltä. Niiden tuoksujen sekoitus oli huumaava.